Kun on pitkään jatkanut karsimista, tulee väistämättä vaihe, jossa ylimääräistä ei enää hirveästi ole. Silti halu yksinkertaistamiseen säilyy. Näin sitä joutuu toistuvasti kysymään itseltään samoja asioita: onko sohva välttämätön? Onko työpöytä välttämätön? Kaksi lipastoa?
Ilman sohvaa olen tainnut elää vain muutaman kuukauden itsellisen elämäni aikana. Ihan mahdottomasti en sitä käytä, mutta luopuminen tuntuu kuitenkin vaikealta ajatukselta. Kun on kahdestaan, istutaan paljon sohvallla. Kun on yksin, sänky riittää leppoisteluun. Työpöydästä olen yrittänyt luopua useampaan otteeseen, mutta ruokapöytä on liian korkea ja sohvalla niskaan alkaa sattua. Kahdesta lipastosta vain toinenkin riittäisi, mutta koska kumpikin on umpipuuta, kaunis ja tunnearvoltaan suuri (toisen on tehnyt edesmennyt isoisäni ja toisen olen ostanut viimeisillä rahoillani köyhänä opiskelijana), en haluaisi luopua kummastakaan. Ja niin olen pohdintojeni alussa jälleen.
Sohvan suhteen eniten häiritsee sohvan painavuus. Uuteen asuntoon se ei myöskään luonnikkaasti mahdu. Jossain vaiheessa varmaankin vaihdan sen pienempään käytettyyn sohvaan, joka täyttää minimalistisen vaatimukseni kannettavuudesta. Sitä varten pitää kuitenkin säästää muutama kuukausi. Työpöytä pääsee jatkoon käyttökelpoisuutensa vuoksi ja tällä haavaa molemmat lipastotkin. Liinavaatekaappi jatkakoon kumppanini osoitteeseen. Näin pääsen yhdestä huonekalusta eroon.
Omistamani huonekalut ovat siis hyväkuntoisia, kauniita ja käytössä. Silti tyhjä tila kutsuu minua. Jahtaanko siis jotain fantasiaa, joka ei voikaan toteutua? Pitäisikö minun päästää irti tällaisesta haaveesta? Olenko liikaa ripustautunut omaisuuteeni? Yritänkö vain todistella itselleni, että voisin luopua huonekaluistani, mutta todellisuudessa en voisi? Onko näillä ajatuksilla suuremmassa mittakaavassa juurikaan väliä? Edes omassa elämässäni? Miksi on niin vaikea hyväksyä, että tarvitsen esineitä arkielämän sujuvoittamiseksi? Pelkäänkö sitoutumista? Mitä minimalismi oikeastaan tarkoittaa minulle? Haavetta täydellisestä vapaudesta? Onko kukaan todella vapaa? Saavuttaako sen minimalismilla? Onko todellinen vapaus kuitenkin vapautta egosta? Miten huonekalujen omistaminen liittyy tähän? Saanko koskaan vastauksia kysymyksiini? Kummat ovat tärkeämpiä: vastaukset vai kysymykset?
No ainakin kysymyksiä sinulla riittää! :D
VastaaPoistaLähinnä tartun nyt tuohon ajatukseen, ettei tunnearvokkaista huonekaluista pysty/halua luopua. Mikäli ei oikeasti halua, niin sitten ei kannata luopua, mutta tuohon pystymiseen sanoisin, että se kirpaiseen vain hetken. Itse luovuin kynsin hampain mummolani vanhoista nojatuoleista, jotka ovat vieläpä jonkun muinaisen sukulaisen itsetekemiä. Tunneside oli tuoleihin valtava. Olevinaan.
Kun ne sitten lähtivät ovesta ulos reilu vuosi sitten, olin enimmäkseen helpottunut. Olin vuosikaudet säilyttänyt tuoleja, koska minun "täytyi". Tunnearvo oli ilmeisesti enemmänkin selitys itseltäni itselleni, eikä aito tunne.
Kertaakaan en ole tuoleista luopumista katunut, tai tuntenut edes haikeutta niiden perään ja voin muistella tuoleja ja yhteisiä menneitä vuosiamme ilolla. :)
Kysymyksiä riittää tosiaan! Ehkä ne sisältävät jonkin verran vastauksiakin :)
PoistaItselläni on samanlainen kokemus mummolan nojatuoleista, jotka ajattelin entisöidä. Itse asiassa entisöinkin niitä aikoinaan tiettyyn pisteeseen asti, jonka jälkeen ne jäivät kellariin puolivalmiina lojumaan. Niistäkin oli jotenkin todella vaikea luopua, mutta enpä ole haikaillut yhtään niiden perään.
Tämä halu huonekaluttomuuteen on varmaan osin pelkkää fantasiaa, sillä tavallinen arkielämä kyllä sujuu paljon kivemmin kun on joitakin huonekaluja. Tällä hetkellä kaksi lipastoa on myös tarpeen, kun kaappitilaa on niin vähän. Uudessa komeroita on enemmän, mutta tuskin sekään jää kovin pysyväksi asunnoksi. Uskoisin molemmille lipastoille olevan siis tulevaisuudessakin käyttöä. Nämä on kyllä sitten tosiaan jo järkeilyn puolelle meneviä asioita, jotka eivät välttämättä pidä paikkaansa :)
Ajatus tunnearvosta selityksenä itseltä itselle on kyllä osuva. Pistää miettimään!