Pakkoajatuksia

Innostuin minimalismista pari vuotta sitten pitkälti Joona Luostarisen innoittamana. Olin ajatellut minimalismiin liittyviä ajatuksia jo pitkään ekologisen elämäntavan kautta, mutta Joonan kirjoituksista tunsin saavani luvan ajatella sellaisiakin ajatuksia, joita olin pitänyt jollain lailla kuvioon sopimattomina. Olin jumiutunut esimerkiksi ajattelemaan, että kaikki lahjaksi saadut tavarat on pakko säästää. Tai että lapsuusmuistoja on pakko säilyttää. Tai että kaikki kulunut, mutta jollain tavalla käyttökelpoinen tai tuunattavissa oleva on säästettävä tulevaisuuden katastrofeja varten (esim. kun Yellowstone räjähtää tai vedenpinta nousee 2 m ilmastonmuutoksen seurauksena). Annettuani itselleni luvan olla eri mieltä, karsin asunnostani pois miltei kaiken, minkä halusinkin. Jotain jätin siltä varalta, että toimin turhan maanisesti. Mitään poislaittamaani en kuitenkaan ole tähän mennessä kaivannut. Ennemminkin olen tuntenut helpotusta siitä, ettei kaikkea menneisyyttä tarvitse kantaa mukana tavaroiden muodossa. 

Tavaroiden suhteen minimalismin toteuttaminen on ollut mukavaa ja helppoa. En halua määrätä itselleni mitään sääntöjä siitä, kuinka paljon saan omistaa tai kuinka paljon minun pitää laittaa pois. Yksinkertainen viehättää minua, joten vähemmän on enemmän, mutta haluan elämäni olevan mukavaa ankean sijaan. Esimerkiksi tomaattiveitsi voi jollekin olla turhake, mutta minua sen käyttäminen ilahduttaa joka kerta. Seuraan yksinkertaistamisessani omaa tunnetta siitä, mikä on sopivasti.

Minimalismini on myös aaltoillut. Toisinaan lisään asioita kotiin, jonkin ajan päästä otan niitä pois. Vaihdan huonekalujen järjestystä ja muutamien taulujen paikkaa. Haluan uudet pellavalakanat ja hankin ne. Muutoksilla on kuitenkin aina jokin peruste ja pelkkiä mielihaluja en heti seuraa. Tarkkailen tarpeitani ja "tarpeitani". Jos jokin asia on pakko saada, ja se tuntuu siltä vielä muutaman viikon päästä, niin en vastusta. Tunnen kuitenkin itseni ja sen, etten haali roinaa. 

Lisäksi uuden hankkiminen ei enää tunnu niin syntiseltä kuin männävuosina, jolloin koin tuskaa kaikista uusien asioiden hankkimisesta. Koin tuhoavani maailman. Ehkä teen niin edelleen. En tiedä. Kuluttaminen on yhteiskunnan rattaiden pyörittämistä, mutta samalla maapallon resurssien tuhlausta. Tasapainoilu on vaikeaa, kun ei ole aavistustakaan, mikä olisi kaikista näkökulmista oikein. Teen siis kaikkea: harkitsen ja hankin vastuullisesti sekä vastuuttomasti, ostan palveluita, himoitsen materiaa, säästän ja annan rahan virrata.

Kaikenlaista sakkaa kertyy siis edelleen kaappeihin, mutta kaikesta on helpompi päästää irti kuin aiemmilla karsimiskerroilla. Noudatan omia sääntöjäni yksinkertaistamisessa: kysyn kunkin esineen kohdalla muutaman kysymyksen: 1) onko se tarpeellinen tai kaunis; 2) haluanko pitää siitä huolta. Jos ei, se saa jatkaa elämäänsä jossain muualla: esim. kirpparilla tai kierrätyksessä.

Tärkeintä itselleni on muistaa, että tämä on minun elämäni. Minä päätän, mitkä esineet siihen kuuluvat. Jos en halua säilyttää jotain, saan laittaa sen kiertoon. Jos se on minulle taakka, miksi haluaisin raahata sitä perässäni? Ja jos haluan jotain tarpeellista tai kaunista, josta haluan pitää huolta, saan tehdä niin menettämättä yöuniani.