Minimalistisen vaatekaappini yksi tukijaloista on niiden rakastettavuus. Pyrin hankkimaan vain niitä vaatteita, joita rakastan. Rakastettava vaate täyttää kriteerini eettisyydestä, mutta se on ennen kaikkea vaate, jonka haluan pukea ylleni riisumisen jälkeen uudelleen mahdollisimman pian. Se on vaate, josta haluan pitää huolta.
Rakastettavuus on kuitenkin hankala kriteeri, koska se käy ilmi lopulta vasta ajan kanssa. Vaateostoksilla viivyn todella pitkiä aikoja sovituskopissa tarkastellessani vaatteen istuvuutta, tuntua, materiaaleja, pesuohjeita, valmistusmaata, tuntua ylläni. Sovitukseen on tarkoitus päästä vain niiden vaatteiden, jotka aiheuttavat ihastumista, mutta koska sellaisia on harvassa, saatan antaa mahdollisuuden yllätykselle. 90% mahdollisuudenannoista tuottaa kuitenkin pettymyksen, joten ne voisi kyllä suosiolla jättää väliin.
Sovitukseen päässyt ihastuttava vaate joutuu kopissa tekemisiin järjen kanssa. Järki ristikuulustelee sitä kuin mikäkin paha poliisi, ja yrittää etsiä vaatteesta mahdollisimman paljon vikoja. Jos vaate läpäisee sovituskoppitestin, sopii vaatekaappisuunnitelmaan ja on hintansa puolesta mahdollinen, päätyy se minimalistiseen vaatekaappiini.
Vaatekaappiini päätyminen sovituskopin ja kassan jälkeen ei kuitenkaan takaa vaatteen rakastettavuutta, vaikka antaa jo paljon edellytyksiä. Vasta käytäntö osoittaa, millaisen aseman vaate saa garderoobissa. Siksi en koekaan, että jotkut ostokset olisivat virheitä, vaan vain vaatteita, jotka eivät kaikesta huollisesta harkinnasta huolimatta sopineet minun käyttööni. Jonkun toisen vaatekaapissa ne voivat kuitenkin vielä saada rakkausvaatteen aseman. Sopivan ajan jälkeen minulle sopimaton vaate saa siis jatkaa matkaansa. Tällä hetkellä koeajalla on muutama pusero, joista toinen onkin hieman liian iso ja toisen käyttö ei vain ole lähtenyt käyntiin jostain selittämättömästä syystä. Ne eivät olleet todellisia rakkausvaatteita minulle, joten vapautan ne.
Prosessi menee siis ostoksilla näin:
1. Käy läpi tarjontaa ja ota tarkasteluun vain todella ihastuttavat vaatteet.
2. Tutki vaatteiden tiedot (materiaali, valmistusmaa, pesuohjeet) vaatteen ollessa vielä rekillä.
3. Ota mukaasi vaate vain, jos sen materiaali on ok ja pesu kotona mahdollinen. Ole tietoinen valmistusmaasta.
4. Sovita rauhassa. Tutki istuvuutta. Pystytkö istumaan, nostamaan käsiä yms. sinulle tärkeää.
5. Kovistele vaatetta: ansaitseeko se harvinaisen paikan vaatekaapissasi? Onko se laadukas? Haluatko pitää siitä huolta koko sen elinkaaren ajan? Onko se pitkäikäinen? Entä sopiiko se väreihisi tai tyyliisi? Sopiiko se jo olemassa olevien vaatteiden kanssa? Ainakin suurimman osan, jollei kaikkien?
6. Harkitse vielä kerran. Palaa asiaan vaikka muutaman päivän kuluttua.
7. Sovita vaate vielä uudestaan. Jos olet varma ostoksestasi, maksa vaate ja vie se ansaitulle paikalle minimalistiseen vaatekaappiisi.
Rakkausvaateajattelu on minulle uutta, ja vielä hieman hämmentävääkin. Aiemmin edustin enemmän ankeusvaateajattelua. Syy miksi pitkään aikaan en hankkinut rakkausvaatteita, vaan vain ihan ok, kyllä tää mulle kelpaa -vaatteita, johtui pelostani kehittää kiintymys (attachment) vaatteisiin. Yritin vältellä sitä käyttämällä semiankeita vaatteita. Lisäksi kohtelin vaatteitani huonosti ja altistin ne monenlaiselle väärinkäytölle. En välittänyt niistä monellakaan tavalla.
Oman onnellisuuden pitää lähteä sisältä päin, eikä vaatteiden pidä olla onnellisuuden syy. Vaatteita ilman ei voi kuitenkaan elää. Joten jos on mahdollisuus valita, niin miksi valita ankeus? Jos on mahdollisuus valita keveys, ilo ja mukavuus, miksei valitsisi niitä? Rakkausvaatteeni ovat käyttöä varten, ja yritän saada ne kestämään pitkään. Jos niille kuitenkin käy jotain, ne ovat palvelleet minua hyvin ja olen arvostanut niitä. Luovun niistä kyynelittä. Olen ollut iloinen niitä käyttäessäni. Minimalistinen vaatekaappini on niin pieni, ettei sinne mahdu kuin minulle parasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti