Innostuessani minimalismista pari vuotta sitten lueskelin Joona Luostarisen kirjoituksia matkalaukkuminimalismista, jonka ajatuksena on´mahduttaa elämä reppuun ja omistaa vain kourallinen tavaroita. Ajatus oli jotenkin pelottava mutta vetoava. Itselleni toteuttamiskelposemmalta tuntui kuitenkin Joshua Beckerin ja Leo Babautan paikoillaan pysyvämpi versio minimalismista. Työni esimerkiksi ei ole sellaista, että voisin toteuttaa sitä kannettavan kautta missä päin maailmaa tahansa, eikä nomadielämä muutenkaan tunnu omalta.
Jossain mielessä asetin Leon ja Joshuan ajatukset jonkinlaiseksi mittapuuksi itselleni minimalismin suhteen. Etenkin Leolla tuntui olevan melko tiukkojakin käsityksiä minimalismista. Ne tuntuivat vievän tiukkaotsaisen ekoiluni ehkä jopa askelta pidemmälle.
Leon innoittamana mietin esimerkiksi pitkään, mikä kaikki on minulle välttämätöntä. Ovatko lehtitilaukset minulle välttämättömiä? Entä televisio? Kuinka monen hengen astiaston tarvitsen? Onko televisio pakollinen? Entä sohva? Puhelin?
Tavaroiden vähentäminen oli minulle helppoa, vaikkei niitä alun perinkään ollut mitenkään järjettömän paljon. Vaatteitakin karsin, mutta niiden kohdalla kaikki oli ollut vaikeaa niin pitkään. Jo ennen minimalismia halusin ostaa laadukasta ja vain tarpeeseen, mutta tuntui, ettei kaupoista löydy sellaista. Jätin siis ostamatta tai ostin jotain kirpparilta tai kaupasta hieman summittaisesti. Ajattelin kyllä vaatteita hankkiessani, että miten yläosat sopivat alaosien kanssa, mutta koko vaatekaapin ilmeen miettiminen kerralla oli utopiaa. Lopputuloksessa olikin sitten jotain itseä rankaisevaa, ankeaa ja toisaalta vaateteollisuudelle suunnattua uhittelua, äänetöntä kapinaa. Toisaalta siis nautin ankeudesta, ja ajattelinkin ettei tällainen länsimainen maailmankuluttaja ansaitse mitään erityisen kivaa.
Alussa miminalismin rinnalla kulki kundaliinijooga, jonka mukaan valkoisiin pukeutuminen olisi jotenkin suositeltavaa. Se tuntui sopivan minimalismin kanssa hyvin yhteen ja hetken yritinkin hankkia vain valkoisia vaatteita. Kokeilu sai kuitenkin pian päätöksensä. Minä ja valkoiset vaatteet emme käytännössä sopineet yhteen.
Valkoisten vaatteiden kauden jälkeen olin vähissä rahoissa vuoden verran, jolloin vaateostokset eivät olleet päällimmäisenä mielessä. Nykyisen työni aloittaessa totesin vaatekokoni muuttuneen ja siistien työkelpoisten vaatteiden olevan vähissä. Tavallaan lupa hankkia täydennystä vaatekaappiin oli olemassa. Aloitin varovasti muutamalla uudella Nanson mekolla ja Mukavan villatakilla, joilla pärjäsinkin syksyn mukavasti. Talvi meni Marimekon villamekossa. Keväällä totesin, etteivät köyhyyskesän vaatteita juuri ollut, eivätkä loput mahtuneet päälle. Kesävaatteiden eteen olenkin sitten käyttänyt eniten aikaa ja rahaa. (Ja tehnyt erehdyksiä).
Vaatteiden hankinnassa en ole halunnut asettaa itselleni mitään 10 piece wardrobe - tai Project 333 -sääntöjä, mutta olen mielessäni kuitenkin ajatellut, että vähemmän on enemmän. Minimalismin minimalistisempi puoli vetoaa minuun, mutta samaan aikaan saa minut vähän ahdistuneeksi. Olen viime päivinä jälleen pohtinut Leo Babautan käsitystä siitä, mikä määrä vaatekertoja on tarpeeksi: kaksi, joista toinenkin on valinnainnen.
Jotenkin minua kiehtoo ajatus yhdestä vaatekerrasta, jota käytetään jatkuvasti. Talvella yhden villamekon käyttö tietyllä tavalla onnistuikin, kun villakerroksia saattoi lisätä alusvaatteen ja villatakin muodossa. Mutta millainen olisi kesän vaatekerta? Tänäkin vuonna asteet ovat vaihdelleet lumenkylmästä trooppiseen. Millä vaatekerralla selviäisi molemmista? Jollain kevyellä villa-asulla ehkä? Löysät farkut ja hengittävä/ lämmittävä merinovillapaita? Lumessa, sateessa ja helteessä? Ehkäpä ei kuitenkaan. Sitä paitsi talvinen vaatekerta ja kesäinen vaatekerta olisivat jo kaksi vaatekertaa. Kumpi niistä olisi valinnainen, jos oikein pyrkisi yksinkertaisuuteen?
Ehkä todellisuudessa Leonkin ajatus on vain idea, jota ei ole sellaisenaan tarkoitettu käytäntöön. Silti tunnen lievää syyllisyyttä että nyt minulla on vaatekertoja huomattavasti enemmän kuin kaksi. Jostain se vanha tuttu ankeus löysi tiensä tähän nykypäiväänkin. Tällä kertaa jätän sen kuitenkin huomioimatta.
Uskon uuteen vaatemanifestiini, jonka minulla on oikeus pukeutua kauniisti ja laadukkaasti ja jonka mukaan perustellusta syystä voin ostaa myös uutta, mikäli käytettynä en tarvitsemaani löydä. Pyrin vaatteiden määrässä kohtuullisuuteen, joka omalla kohdallani tarkoittaa 10-20 vaatetta vuodenaikaa kohden. Niiden lisäksi olen oikeutettu sopivaan määrään alusvaatteita, kenkiä, liikuntavaatteita, kotivaatteita, takkeja ja asusteita. Saan nauttia pukeutumisesta, vaikka se ei elämäni tärkein asia olekaan. Pitkään jatkuneiden kieltäytymisen jälkeen sallimista on opeteltava, mutta se tuntuu oikealta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti